Leirintäalueelta suunnistettiin Kolin kansallispuistoon ihailemaan suomalaista perinnemaisemaa. Tämän teki muutama muukin. Onneksi oltiin ajoissa liikenteessä, sillä pois lähtiessä eteneminen oli todella haastavaa joka puolelle vähän miten sattuu pysäköityjen autojen takia. Olin toki kuullut ruuhkasta, mutta en ollut hahmottanut miten massiivinen ruuhka se oikeastaan olikaan.

Kolilla valittiin reitiksi Kolinuurron kierros väljempien vesien toivossa. Niitä myös saatiin. 3,5 kilometrin melko vaativa rengasreitti. Isompien lapsien kanssa olisi ollut helppo homma, mutta evästauko korkealla 1-vuotiaan kanssa joka ei nukkunut eikä olisi tahtonut myöskään pitää kädestä, olla sylissä eikä viihtynyt kantorepussa oli vähemmän nautinnollista. Lämmitettiin trangialla maailman hirveintä pussipastaa kumoten sen faktan, että luonnossa kaikki maistuu hyvältä. Ei todellakaan maistu, eikä enää ikinä syödä pussipastoja. Tosin nuorin tykkäsi, hänen ensimmäinen eines 😀

Kolin maisemat oli juuri niin upeat kuin olin odottanutkin! Olisi ollut mieletöntä olla Ukko-Kolilla auringon noustessa tai laskiessa, mutta se ei valitettavasti tällä reissulla ja tällä porukalla onnistunut. Vielä jonakin päivänä. Kolille jäi niin paljon katsottavaa ja haikattavaa, että tullaan ehdottomasti vierailemaan uudelleen. Ehkä tämän lomasesongin ulkopuolella…

Meillä meni aikaa pari tuntia evästauon, pudonneiden tavaroiden metsästämisen ja ekaluokkalaisen muutaman henkisen romahduksen johdosta. Oikein hyvä siis. 1-vuotias oli siis koko ajan kantorepussa selässä (Manduca) mikä oli hyvä valinta. Olen aika paljon kantanut häntä kantorinkassa, mutta näin kun tavaraa ei ole kannettavaksi on tuo Manduca sata kertaa miellyttävämpi ja kevyempi päällä.

Koska mentiin sieltä mistä aita ei todellakaan ole matalin, tuli esimerkiksi rappusia ja nousuja niin paljon, että seuraavana päivänä tuntui. Itselläni on vielä kohtuullinen kunto, niin tämä oli hämmentävä havainto.