Viime aikaisia mietteitä

arkipostausDSC_4882_005arkipostausDSC_4859_004arkipostausDSC_4889_001arkipostausDSC_4907_002arkipostausDSC_4995_006

Seuraavana vuorossa: imelää arkionnellisuutta. Suosittelen katsomaan vain kuvat, jos hyvä arki ällöttää 😀

Tuntuu, että ihan hetki sitten oli tammikuun ensimmäinen viikko ja kohta on jo helmikuu. Tämäkin kuukausi (kuten kaikki kuluneiden 12 vuoden aikana kun olen ollut äiti) on mennyt hurjaa vauhtia. Etenkin vauvan kanssa eläessä aika vielä kiiruhtaa, vaikka on aika paljon hetkiä joiden tahtoisin jatkuvan lähes ikuisesti.

Kuten vauvan kanssa käsi kädessä nukkuminen ihan vierekkäin. Poski poskea vasten. Isomman lapsen kanssa se on haastavampaa. Isompi lapsi potkii kovempaa ja vie enemmän tilaa sängyssä. Vauva tuoksuu vielä ihanalta (ei esimerkiksi pierulta) ja se pieni, kasvuun lähtenyt vauvatukka! Vauvan nipistely ja pureminen sen sijaan ei tunnu ihanalta, mutta hän ei sentään ihan 100% teekään niin.

Ne aamupäivät kun vauva nukkuu ja kolme muuta ovat pakollisen oppivelvollisuuden parissa. Kun juon kahvini lämpimänä ja ehdin saada aikaan yhtä sun toista koska aiemminkin mainittu sokeriton vegaaniruokavalio tuo supermiehen vireystason heikoista yöunista huolimatta.

Ja sitten ne viikonloppuillat, kun ollaan lasten kanssa olohuoneen lattialla isossa läjässä peittojen ja tyynyjen kanssa katsomassa typeriä kaupallisten kanavien perheohjelmia jotka kuitenkin ovat lapsista uskomattoman viihdyttäviä. Ohjelmien kommentointi kuuluu olennaisena osana tähän rituaaliin.

Se tunne kun kalenterissa on enimmäkseen niitä juttuja mitä itse tahdon sinne laittaa töistä harrastuksiin. Saan harrastaa kolme kertaa viikossa crossfittiä, välillä enemmän vauvan kanssa ja välillä vähemmän. Saan ja ehdin käydä uimakoulussa kerran viikossa opettelemassa vapaauintia ja viimeisimmän kerran jälkeen epäilen jo oppivani sen vielä joskus. Olen myös epäillyt hukkuvani. Viime viikolla käytiin uimassa koko perheenäkin ja ehdin sielläkin uida nopean puolikkaan kilometrin samalla kun uimaan oppinut tytär ui viereisellä radalla (vähän hitaammin toki).

Aamuisin voin lähteä viemään kuusivuotiasta eskariin tarvittaessa pyjama päällä – pitkän takin alle ei näy mitään. Vauvan päiväunien aikaan ehdin harjaamaan tukankin jos huvittaa. Iltaisin jaksan lukea pyydettäessä vielä yhden iltasadun ja vauvan nukahdettua hetken omaakin kirjaa.

Vauvan kasvun ihmettely on neljännelläkin kerralla yhtä ihmeellistä. Kaikki uudet taidot ja kokemukset. Suhtautuisipa itsekin aina elämään niinkuin pienet lapset, yhtä hartaana.

Ehdin (ja jaksan) siivota ne vauvan sormiruokailun aiheuttamat sotkut mitä koirat eivät kelpuuta (huonoja rottweilereita). Ehdin maata vauvan painimattona lattialla ja imettää häntä edelleen joka välissä. Jaksan piirtää lapsille pokemoneja, vaikka lapset piirtävät niitä paremmin itse.

Ne hetket kun vauva saa illalla jonkun hepulin ja riehuu, käkättää, puhuu kaikki osaamansa sanat ja tekee kaikki temput. Silloin olen aika kiitollinen etten joudu vielä aamulla heräämään töihin. Silti nauran kaikille tempuille ja ruokin parhaani mukaan iltahepulin vielä maksimaalisemmalle tasolle.

Pessimisti ei pety-mentaliteetilla varustettuna on ollut aika kovan työn takana yrittää pitää itsessään positiivinen vire ja jättää negatiiviset sattumat ja ikävät tapahtumat vähemmälle huomiolle. Positiivisuus kuitenkin ruokkii positiivisuutta, ja mitä voin sanoa? Elän elämäni onnellisinta aikaa just nyt. 

Ps. Vain vauvakuvia. Hän on ainoa joka on päivisin kotona 😀

#diippiishittii

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s