Ensimmäisenä yönä sairalaasta kotiuduttuamme mietin, etten voi enää ikinä kiinnostua mistään muusta kuin vauvasta. En etenkään hevosesta. No vähän lisää yöunta ja sen tajuaminen, että vauva-aika on hevosen elämään verrattuna minimaalinen aika. Vauva on vauva vain hetken, mutta hevoset ovat kuuluneet elämääni käytännössä aina.

Olen kyllä miljoona kertaa kuluneiden viikkojen aikana pohtinut onko näin paljon ottavan (aika, raha) harrastuksen jatkaminen lapsen ollessa pieni millään tavalla mielekästä. Olen myös parkunut mahdollisia hevosenmyymisaikeita jo lukemattomia kertoja. Toistaiseksi hevosia karttava puolisoni on ollut sitä mieltä, että ei myyntiin. Lapset kasvavat.

Hevosen selkään päästessä taas tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta edes myydä koko hevosta. Miten omaa hevostaan voi ikipäivänä myydä?! Etenkin kun olen toivonut, että voin olla tämän höyryjunan loppuelämän koti. Otetaanhan meillä koiratkin koko elämäksi. Tämän hevosen myyminen taas tuntuu ajatuksenakin aika riipivältä.

Ratsastaminen tuntuu fyysisesti ihan mahtavalta – kiitos helpon synnytyksen ja raskauskiloista huolimatta kai ihan kelvollisen peruskunnon. Ravin ja laukan jätän jälkitarkastuksen jälkeiseen aikaan (ei montaa viikkoa!), ennen sitä aion myös asioida äitiysfysioterapeutilla ja personal trainerin juttusilla.

Äitienpäivänä pääsin hevosen kanssa maastoon ensimmäistä kertaa syyskuun jälkeen ja vauvakin pärjäsi hyvin ruokailematta sen puolitoista tuntia. Mikä ihan mahtava tunne olla auringonpaisteessa, keväisessä metsässä ja katsoa kaikkea lempikorviensa välistä. ❤

Aika kuluu kuitenkin ihan supernopeasti, halusin tai en. Eli ennenkuin huomaankaan vauva ei tarvitse minua juuri ollenkaan ja hevonen on edelleen odottamassa mikäli on yhtä pitkäikäistä sukua kuin vanhempansa.

Hevosen liikunnasta tai hoidosta ei ole tarvinnut huolehtia vuokraajien ja apukäsien takia tähänkään saakka, niin eiköhän tässä pärjätä jatkossakin. Täysihoitotalli kyllä on aikamoinen edellytys mielekkäälle harrastamiselle pikkuvauvan kanssa.

Hevosen omistaminen ottaa ihan älyttömän paljon, ihan koko perheeltä. Mies varmaan etenkin yhtyy tähän. Hän tuskin on suunnitellut työntävänsä vauvaa vaunuissa tallilla kun äiti ratsastaa, siivoavansa märkää hevosenlantaa kottikärrykaupalla tai esimerkiksi tarvittaessa kuskaavansa hevosta… Mutta kyllä tämä harrastus myös antaa, paitsi ehkä sille miehelle.

Olen myös suosiolla jättänyt kaikenlaisen tavoitteellisen treenaamisen ajattelunkin myöhempään. Vähemmän stressiä tuntuu jotenkin sopivan sekä minulle, että hevoselle. Tämä vaan tuntuu olevan se haastavin osuus, koska harrastaminen ilman päämäärää tuntuu vaikealta oli laji mikä tahansa. Mutta kenttäkisat 2025 ehkä?

// My black beauty.