Olisipa tällaisia viikonloppuja aina.

Ei yhtään mitään sovittua menoa (paitsi tyttären yökyläkaveri lauantaina). Yleensä on aina jotain – töitä, jotkut synttärit, joku tapahtuma… Nyt ei mitään. Aamut ilman kiirettä, vaikkakin lapsiperheessä ne on melko aikaisia silti. Sunnuntaina heräsin kuudelta seitsemänvuotiaiden tyttölasten kovaääniseen kaakatukseen. Kumpanakin aamuna sain juotua myös aamukahvin. Jo reilun viikon kahvi on maistunut taas hyvältä, mutta parin kupin jälkeen alkaa närästämään. Pysytellään siis aamukahveissa.

Tehtiin molempina päivinä miehen kanssa yhdessä ruokaa, lauantaina siivottiin koko koti. Lapset omat huoneensa. Mies teki ne mistä minä en pidä – imuroi ja pesi lattiat. Ja jynssäsi hulluna kylpyhuoneen saumoja, mutta nyt on niin puhdasta. Ruokaakin tehtiin vähän pidemmän kaavan kautta: lasagnea ilman juustokastikkeen teossa lintsaamista (Luostari-juusto muuten sopii ihan superhyvin lasagneen!), sunnuntaina uunilohta ja maailman parasta perunamuussia.

En käynyt oman hevosen luona ollenkaan, mutta katsomassa maastoestekisoja tutulla tallilla ja haaveilemassa ensi syksystä jolloin voin ehkä itse osallistua samoihin kisoihin. Hevoset ovat maastoradalla niin innoissaan, että sen katsominen tuo paljon enemmän iloa kuin mikään muu laji.

Kävin yli kahden kuukauden jälkeen kunnon juoksulenkillä koiran kanssa. Kesällä oli kuuma, sitten tuli raskaus. Koira oli enemmän väsynyt kuin minä. Pääsin myös kuntosalille takaisin ja peräti kaksi kertaa samalla viikolla, sielläkin oli sunnuntaiaamuna ihanan rauhallista.

Ulkoiltiin lasten kanssa, nukuin useamman tunnin päiväunia. Kaikki viherkasvit on hoidettu ja etupihan syyskukatkin on vielä ihan voimissaan. Tällä viherpeukalolla hämmentävää molemmat.

Tervetuloa vaan, uusi viikko, me odotamme!