Esikoiseni aloitti syksyllä uutena harrastuksena partion. Partio oli ensimmäisestä kerrasta saakka mielekästä lapselle, joka ei hulluna rakasta palloa ja joka ei ole äärimmäisen urheilullinen.

Hän on ottanut jopa niin tosissaan tämän, että myi ihan hulluna joulukalentereita harrastuksena hyväksi marraskuussa.

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen leiri! Rinkkaan pakattiin makuupussit ja -alustat, herkut illaksi ja vaihtovaatteita. Vaatteita kymmenenvuotias ei tosin koko viikonlopun aikana kokenut tarpeelliseksi vaihtaa. Keskustelimme aiheesta, ja seuraavalla leirillä hän ehkä muistaa vaihtaa edes sukat.

Lapsi ei ole kova jännittämään, mutta en tiedä miten itse ahdistuin niin kovasti tästä retkestä 😀 Puhelin unohtui kotiin, kävin sen lauantaina viemässä oman mielenrauhani takia. Lapsi olisi pärjännyt hyvin ilman sitä. Lapsi olisi pärjännyt myös ilman äidin puheluita. Hämmentävää miten nopeasti vauvasta kasvaa itsenäinen ja äiti voi alkaa potea järkyttävää elämäntuskaa ja tarpeettomuutta.

Täytyy kyllä kehua lapsen sissihenkeä – viimeinen yö teltan peränurkassa ilman makuualustaa koska partiokaveri makasi senkin päällä, märässä makuupussissa. Oli ollut kylmä, mutta niin se vaan menee parin viikon kuluttua uudestaan. Puhuttiin kyllä, että kannattaa asemoitua vähän lähemmäs kamiinaa, pyytää kaveria tekemään tilaa ja ottaa makuupussi kostumaan vasta juuri nukkumaan mennessä.

Ps. Tämän päivän liikutusitkut tulivat lukiessani, mitä luokkakaverit olivat kirjoittaneet ystävänpäiväkorttiin hänestä. Rehellinen, fiksu, reilu, hauska, hyvä tyyppi, paras kaveri, hyvä politiikassa ja englannissa… Ihania juttuja.

// And there he go.