Haaveilen salaa minimalistisesta pihasta, missä on korkeintaan muutama (kuolematon) viherkasvi, millilleen siisti nurmikko ja ehkä jotain vaaleaa kiveä.

Todellisuus on ihan siistiä nurmikkoa, hieman rehottavaa pensasaitaa ja ei yhtäkään kasvia tai kiveä. Lisäksi lasten takia meidän piha on muuttunut pikkuhiljaa jonkin etolan ja tokmannin sekoitukseksi.

Ensin tuli trampoliini. Minä sanon sitä auringonpimentäjäksi. Ihan jumalattoman ruma ja kammottava hökötys, jonka siirtäminen ruohonleikkuun ajaksi on ärsyttävää. Puolisoni kasaa sen joka kevät, ja purkaa joka kesä. Trampoliini taitaa tällä tavalla olla ikuinen. Trampoliinin positiiviset puolet sen sijaan ovat aika vaikuttavat: lapset viihtyvät siinä vuodesta toiseen, aikuisetkin viihtyvät. On siinä joskus ollut myös meidän koira. Aktiivisuusrannekkeen mukaan trampoliinilla lasten kanssa hyppiminen ja riehuminen tuo “aktiivisuutta” päivään lähes samaa tahtia kuin juoksu! Annetaan sen siis olla.

Trampoliinia seurasi kiipeilytelinekeinuliukumäkicombo. Se on kolmatta (?) kesää, mutta edelleen maalamatta ja lasten puumaja kesken. Keinut ovat vaihtuneet, tällä hetkellä ei ole yhtäkään vauvakeinua (tämä harmittaa melkein-kuusveetä nukkefanaattikoa). Tämäkin saa olla.

Viimeisin hankinta oli tänä kesänä vähän järempi uima-allas, pikkuvauvoille tarkoitettu kahluu-allas ei oikein toiminut vesipedoilla. Tämäkin on ruma kuin mikä, mutta tuonut ihan älyttömästi lapsille iloa. Altaaseen ollaan ostettu jopa lemmikkejä – (ruma) krokotiili ja iiiiiiihaaanaa yksisarvinen. Yksisarvinen tosin on äidin, mutta suopeasti annan lastenkin nauttia siitä.

Erehdyin eilen bongaamaan vahingossa (!) myytävän talon, missä oli mieletön huonekorkeus ja sisällä uima-allas. Ehkä joskus.